Olen 36-vuotias psykologian harrastelija. Kokemusta aiheesta mulla on lähinnä peruskoulun hylsy, ja pitkä ura stripparina sekä mielenterveyspuolen asiakkaana.
Saatan hieman kärjistää. Rämmin mä sitten peruskoululinjan kiitettävin arvosanoin, ja lukionkin ihan ok menestyksellä. Olin välissä tankotanssikoulun yrittäjä ja ohjaaja. Ehdin opiskella osan matkaa merkonomiksi ja pienkonekorjaajaksi välissä. Luen nyt psykologian perusteita Jyväskylän avoimen yliopiston kautta, ja haaveissa on opiskelupaikka Joensuussa tai Jyväskylässä.
Oon ollu yhteiskunnan väliinputoaja. Työttömyyttä mulla on takana vain pikku pätkä Joensuun seudulle muuton jälkeen. Siirryin sairaslomalta (burnout) toiselle (murtunut olkapää) ja sieltä muutaman kortistokuukauden ja lyhyen päiväkodin työkokeilupätkän jälkeen amikseen. Suurimman osan elämääni olen elättänyt itseni yrittäjänä ja yleisenä hanslankarina. Jonkun aikaa tein töitä muutamissa eri strippibaarissa ja liikkeissä, saman alan polttari yms. keikoilla, tankotanssiohjaajana omassa ja muiden yrityksissä, tankotanssiesiintyjänä, rakennekynsiteknikkona.
Paperityöt sun muut velvoitteet kävi raskaammiksi ja raskaammiksi. Ja yhä kävin kuntosalilla, joogassa, tanssitunneilla. Kun jäin yleistyneen ahdistuksen takia sairaslomalle, päätin ajaa moottoripyöräkortin. Kävin Euroopan reissulla tuttavan kyydissä. Kasasin ihan mitä vaan tekemistä, mihin hukuttaisin itseni.
Kun lopulta en kyennyt enää mihinkään, ja sain vihdoin psykiatrille ajan, kerroin epäileväni ongelmieni johtuvan ADHD:stä ja autismikirjon häiriöstä. Psykiatri totesi, että se ei ole mahdollista, sillä en olisi muuten selvinnyt lukiosta. Ja että koska perimäni on karjalainen, minulla voi olla paljon nepsypiirteitä, koska se on geeneissäni. Mutta se ei tarkoita, että minulla on niitä häiriöksi asti. Peruskoulussa kaikki oppimishäiriöt rajattiin ulos älykkyystestin perusteella.
Sama psykiatri myös totesi, että koska minulla ei selvästikään ole myöskään päihdeongelmaa, on minulla nyt vaikeaa vain elämäntilanteeni johdosta. Näin käy kaikille, tarvetta jatkotoimenpiteille ei ole.Istuin siinä epäuskosta jähmettyneenä, yön valvoneena, ja naama pirilaskuista hiestä kalpeana. Selvä. Turha kai on sanoa tuohon mitään.
Päihteet ja entinen elämä jäivät muuton myötä. Uusi parisuhde kukoisti, opiskelupaikka löytyi. Olin raskaana ja onneni kukkuloilla. Enkä silti juurikaan nukkunut. Ei se piri mua ollut hereillä aiemminkaan pitänyt, vaan auttoi nukkumaan. Laskujen jälkeen tuli viimein uni. Bentsot menetti pian tehoaan, ja olisi pitänyt ottaa tupla- tai tripla-annosta. Mun suvussa on alkoholille persoja ollut jokunenkin, niin en halunnut altistaa itseäni millekään potentiaalisesti niin addiktoivalle. Pirille en ollut perso, niin siitä ei ollut huolta. Mulle se oli jo lukioaikojen kokeiluissa tylsin päihde ikinä.
Kolme lasta mulla lopulta oli. Anoin lykkäystä autoalan opintoihin pitkään, kunnes päätin lopulta jättää ne kesken. Kun en saanut järjestettyä itsenäistä opiskelua mentoriyrityksen kautta. Mulla olisi ollut alan koulutuksen saanut ja alan yrittäjänä toiminut ohjaaja saatavilla paikallisesti. Mutta ei, opintojen jatkamiseksi olisi pitänyt viedä pieniä lapsia kahdeksaksi tunniksi päivässä hoitoon, plus kolmen vartin ajomatka koululle ja takaisin.
Mä oon taivuttanut kehoni vaikka kuinka rikki saadakseni tavoitteeni toteutumaan. Kyllä siinä on psyykekin kärsinyt, selvästi. Mutta mun moraalissa ja periaatteissa ei ole joustovaraa ennen kuin ääriolosuhteissa. Mun henkilökohtainen päätökseni lopulta oli, että en halunnut lapsia vain laittaakseni heidät narikkaan koko päiväksi jonkun opintojen tai työpaikan takia.
Pikku hiljaa elämäni varrella katkeroiduin koko yhteiskunnalle aina lisää. Aina oli näitä kohtuuttomia vaatimuksia. Mä voin myydä kehoni ruumiilliseen työhön, mutta mä en myy sieluani. Mun periaatteeni ja päätökseni on mulle pyhiä.
Ja joka välissä yhteiskunnan odotukset ovat olleet minun tielläni. Ei koulussa saanut pitää lippistä tai aurinkolaseja tunneilla, vaikka häikäisi. Hoidettiin sitten migreeniä vain sairaspoissaoloilla ja särkylääkkeillä. Eikä koulusta saanut tehtäviä ja aihealueita sopivampaan ympäristöön kotiin, vaan piti olla tunneilla. Luokkaakaan en saanut skipata, koska vaikka älyllistä kapasiteettiä riitti, olin tunnetasolla kypsymätön. Ikätovereiden kanssa vietetty aika on hyödyksi, kuulemma.
Mun vaan oli kovin vaikea nähdä koulun tarjoaman sosiaalisen ympäristön etuja, kun olin lähinnä ikätovereideni pilkan kohteena. Magic-kortit, roolipelit ja fantasiamaailma olivat onneksi tukenani. Ja Warhammerkerho.
Kouluaikaan kävin juttelemassa kuraattorin kanssa aikuisten päätöksestä 11-vuotiaana. Se lopetettiin tuloksettomana, kun joko istuin hiljaa, tai kerroin kysyttäessä tunteitta monotonisen neutraalisti päivieni tapahtumia. Yläasteella kävin pari vuotta psykiatrilla viikottain. Hänen mielestään mun olis kai pitänyt olla kiitollinen, kun oikein psykiatri varaa mulle aikaa, kun olen niin "haastava tapaus." Enkä saanut vaihtaa kesän sijaistaneelle psykologille käyntejäni, vaikka ensimmäistä kertaa minulla olisi ollut joku, jolle puhun tunteistani ja kokemuksistani mielelläni. Kun minun pitää oppia käsittelemään tätä vihamielisyyttäni psykiatriani kohtaan, kuulemma.
Joten kun en ensimmäisen vauvani kanssa nukkunut öisin kuin vartin pätkissä, joskus päivisin tuurilla pari tuntia. En hakenut apua. Mitä ne tekee, paitsi taputtaa selkään ja antaa bentsoja. Enkä mä halua sellaista harkita kun imetän, ja haluan olla skarppina ja selvänä lapsia varten. Nukuttiinkin perhepedissä, sit pitäis siirtää vauva muualle. Ei ikinä. Kyllä vauva saa olla mun iholla ja vieressä, enhän mäkään väsymyksestäni huolimatta silti saa nukuttua, jos mieheni hoitaa lasta. En tiedä kärsikö vauvani eroahdistuksesta, mutta minä kyllä kärsin. En voinut kuvitellakaan olevani vauvastani erossa, rakastin häntä, pientä ihmettä, pientä ihmistä, niin koko minuudellani. Kaikin voimin.
Kannoin vauvaani kantoliinoissa, ja vaihtelin niitä tiuhaan. Äitiyspäivärahani ei ollut järin suuri, ja kotihoidontuki vielä pienempi, ja halusin käsinkudotun kantoliinan. Ostin sokkona kangaspuut, selvitin kaiken, mitä niihin tarvitsee. Vuoden ikäinen lapsikin nukkui jo paremmin, kun kiinteä ruoka helpotti vatsan toimintaa. Opettelin kutomaan aamuisin pikku kakkosen aikana, ja iltaisin yhdeksän ja yhdentoista välillä. No, jos välillä menee yhteen tai kolmeen tai neljään, niin eihän se haittaa. Ehdin nukkua lapsen päiväunet, ja pitää ehtiä kutoa ihan itse tehdyt liinat, ennen kuin toinen vauva syntyy.
Toisen ja kolmannen lapsen välillä opettelin värjäämään lankoja käsin, ja pistin taas yrityksen pystyyn. Kolmannen jälkeen opettelin myös kehräämään lankoja käsin itse. Tottahan toki jos joku pystyy oppimaan tämän kaiken, kutomaan aamuisin ja iltaisin itselleen riittävät tulot, ja omistautumaan päivät lapsilleen, niin minä. Minähän pystyn mihin vaan. No paitsi nukkumaan tai rentoutumaan, mutta mitä sitten. Tekeminen on niin tyydyttävää, ja lasten ilo niin tarttuvaa.
Sitten venäytin selkäni. Jokainen lapsista halusi eri asiaa, ja päädyin lähtemään leikkipuistoon talvella yksi lapsi selässä, yksi pulkassa, ja yksi potkukelkassa. Kelkka oli matala, lasten kokoa. Jo vaan löytyi lopulta asia, johon kolmen raskauden venyttämä ja vuosikymmenen unettomuudesta kärsinyt kehoni ei enää kyennyt.
Sängynpohjalla jäi vähän liikaa ajateltavaa. Sairaslomaa oli viikko tai kaksi, särkylääkkeitä meni koko kevät. Buranaa aamupalaksi, panacodia lounaaksi. Lapsilla alkoi päiväkoti ensin neljä tuntia päivässä, sitten kuusi. Tämä oli se vaihe kun aloin ymmärtää, kuinka pohjattoman uupuneena on vaikea rakastaa, vaikka kuinka tekee parhaansa. Oli aika luopua haaveesta lasten kotona olosta eskariin asti, kun vanhin alkoi kaivata kavereita, ja musta jo viikottainen käynti seurakunnan kerhossa oli sosiaalisesti uuvuttavaa. Väsynyt introvertti äiti, ja energinen, ekstravertti lapsi.
Kesän uin ja kuntoilin kevyesti. Nuorin lapsista täytti kaksi vuotta. Syksyllä aloitin lenkkeilyn. Ja kappas, liian lujasti taas. Tällä kertaa sain lievän kohdunlaskeuman, joka jo ensin hieman kuntoutui levolla - ja taas luulin olevani kunnossa aivan liian aikaisin, ja laskeuma paheni.
Kohdunlaskeuman sain lopulta paranemaan omin avuin. Mutta psyykkinen kantokyky oli nolla. Koko elämäni tuntui epäonnistumiselta toisen perään. Olin ollut muiden mielestä viallinen 11-vuotiaasta asti. Peruskoulusta hylsy. Ura stripparina, menneet parisuhteet, lukiossakin lähinnä pelasin tietokoneella, nukuin tunnit, poltin pilveä ja join jos oli rahaa. Yleensä ei ollut. Eikä aikuisenakaan, raha vaan valui käsistäni. Äitini ja kumppanini maksoivat luottokorttilaskuni ja vingutin taas kortit täyteen. Kehoni oli pettänyt minut, enkä voinut enää ohittaa ongelmiani suorittamalla jotakin. Löytää merkitystä työstä. Äitiydessäkin koin epäonnistuneeni, kun lastenkin oli parempi olla hoidossa, ja vetäydyin kauemmas heistä. En jaksanut mitään, olin epäonnistunut kaikessa.
Kuolla en halunnut, koska en voisi tehdä lapsilleni ja kumppanilleni niin. Vajosin syvemmälle ja syvemmälle. Kun lapset aloittivat päivähoidon, ravasin ikkunassa odottamassa, milloin joku entisen elämän päihdetuttuni minut vasikoi, ja poliisi tulee hakemaan minut aiempien tekojeni takia pois. Milloin päiväkodissa joku huomaa, kuinka huonossa kunnossa minä todella olen, ja lastensuojelu tulee hakemaan minulta lapseni pois. Milloin kumppanini ilmoittaa, että hän varasi kauniin stripparin eikä raskauksista lihonutta, toimintakyvytöntä ja väsynyttä haamua entisestään.
Kunnes vihdoin tapahtui käänne. Eräs entisen elämän trauma uusiutui. Juteltiin lasten pelaamisesta, tuttavaperheen tilanteesta, jostain telkkarin dokumentista peliongelmaisista lapsista. Ja minulle sanottiin, että jos ei äiti osaa pitää lapsensa pelaamista kurissa, eikä osaa asettaa lapsille rajoja, niin ehkä hän ansaitseekin sen, että häneltä viedään lapset pois.
Jokin siinä niin hajonneessa päässäni naksahti silloin vihdoin oikeaan asentoon. Sillä tässä kontekstissa näillä "lapsille rajojen asettamisella" tarkoitettiin ruutuajan tarkkaa kontrollointia. Ja sillä hetkellä tajusin, etteivät lapsille turvalliset rajat voi olla jokaikinen kasvatussuositus, jonka olin lukenut. Kyllä minulla oli lapsilleni rajat. Niiden mukaan lapseni saavat vetäytyä älylaitteen ääreen silloin, kun he kokevat sen itse tarpeelliseksi. Eikä kukaan heistä pysäköinyt itseään pysyvästi ruudun eteen, vaan he leikkivät tai tekevät jotain ihan muuta mieluummin.
Näin yksinkertainen asia, jonka olin peloissani käsittänyt aivan väärin. Mitä kaikkea muuta olin tulkinnut väärin? Kuka minä edes olen, jos en voi tulkita itseäni vain tekojeni kautta? Supersuorittajana ja epäonnistujana? Miksi olen ääripäitä? Ja jos en ole, kuka minä olen? En ole roolini. En ole menneisyyteni. En ole mitään siitä, mitä sanoja muut ovat minusta sanoneet.
Minä en ole yhtään mitään. Olin ennen tätä näin valaisevaa kokemustani aloittanut meditaatioharjoitukset, joissa tehtiin erillisyyttä identiteetin ja tunnekokemuksien välille. Ja yhtäkkiä, muutamalla sanalla, olin kokemuksena irroittanut minuuteni ja identiteettini kaikesta vanhasta täysin. Olin ei mitään, täynnä tyhjyyttä. Eikä se tuntunut pieneltä ja mitättömältä kuten aiemmin, vaan se tuntui aivan valtavalta potentiaalilta. Taiteilijan pieneltä kipinältä täynnä mahdollisuuksia. Olin euforinen ja pohjattoman onnellinen. Minulla oli mahdollisuus luoda itseni uudelleen.
Ekan kuukauden toimin euforian voimin täysin altruistisesti. Tunsin todellista yhteyttä lapsiini. Olin tunnetasolla läsnä, enkä jatkuvasti ärtynyt. Juuri nyt minulla oli mahdollisuus olla aivan mitä tahansa. Minun aiempi moittiva sisäinen puheeni oli korvautunut lastenohjelmien kannustavilla viesteillä.
Ja silti väsyin lopulta. Aloin pikkuhiljaa löytää jaksamiseni rajoja, ja pystyin toteamaan tehneeni silti riittävästi. Ei se mitään. Jokainen ihminen väsyy joskus. Minäkin olen ihminen, joten minäkin saan väsyä. Ja kun väsyn, saan levätä. Minäkin saan, kun muutkin. En nähnyt erityisesti itselläni mitään arvoa, mutta minua auttoi ja lohdutti tämä ajatus tuolloin syvästi. Minäkin saan olla inhimillinen, virheineni ja väsymyksineni, ja voin silti olla riittävä.
Muutama kuukausi tästä kokemuksesta hain taas apua. Kunhan olin saanut itseni vakuuttumaan yhteiskunnan halusta auttaa, eikä rangaista. En menettäisi lapsiani näyttämällä hulluuteni, vaan olisin hyvä äiti hakemalla apua. Minun minuuteni oli hauras ja menneisyyteni täynnä solmuja, ja tarvitsin todellakin apua.
Tällä kertaa psykiatri kuunteli minua. Kertomukseni ja arviointikaavakkeiden perusteella sain diagnoosit aspergerin syndrooma, ADHD, yleistynyt ahdistushäiriö ja bipolaarinen mielialahäiriö. Viimeinen oli yllätys, kun mainitsin sen lähinnä niin, että täytän kyllä kaikki kriteerit, paitsi en ole harhainen tilastani, vaan tuskallisen tietoinen.
Nyt käyn psykoterapiassa viikottain. Sain lääkityksen ADHD:hen ja kroonistuneeseen migreeniin. Edellisellä käynnillä arvioitiin masentuneisuutta uudelleen. Alkuvaiheen tilanteeseen parannus oli huomattava. "Ja et ollut tuolloin mielestäsi masentunut," totesi psykiatri lievästi huvittuneena. "En tietenkään, mä oon positiivisin ihminen, jonka tiedän," vastasin. Nauran kärsimykselleni ja tarkkailen itseäni etäisesti huvittuneena silloinkin, kun kuvittelen koko maailman kaikkien muiden ihmisten olevan super valaistuneita ja kaikkitietäviä, ja minun yksin olevan näin huono, että mulle vain ivallisesti naureskellaan selän takana.
Psykologian opinnot ovat samalla tavalla pohjattoman kiehtovia kuin oma mielisairauteni. Minun normaalini lienee lievä hypomaaninen tila, jossa elän jatkuvan pienen unenpuutteen luomassa luontaisessa lievässä psykedeliassa. Psykologian oppikirjoissa haisee patologisointi ja ongelmakeskeisyys.
Ja minä nautin neurologiastani ja euforiastani. Entä jos emme kohtaisi diagnooseja vikalistana, joka tulee hoitaa, vaan alottaisimme yksilöllisistä ominaisuuksista? Näkisimme rajoitteita pidemmälle? Mitkä ominaisuudet ovat mielisairauden pohjalla? Mitkä tekijät laukaisevat haitallista käytöstä? Miten voimme tukea hyödyllisiä käytös- ja ajatusmalleja? Missä määrin yhteiskunnalla on oikeus määritellä yksilön ajatusmalleja tai käytöstä haitalliseksi? Kuinka paljon ja minkälaista haittaa siitä pitää aiheutua muille? Missä määrin yhteiskunta on oikeutettu määrittelemään yksilön toimintakyvyn? Jos yhteiskunnan tuki ja apu ei tunnu avulta, onko sitä pakko ottaa vastaan? Kuinka yhteiskunta voisi tarjota helpommin lähestyttävää apua paitsi mielenterveyden hoitoon, myös sen ylläpitoon? Entä jos koko mielenterveyttä tutkiva kenttä näkisi myös auringon pilvien lomassa? Entä jos emme kohtaisi asiakasta alusta alkaen ongelmaklusterina, jota pitää ulkoisesti selvittää, hoitaa, ja ratkoa? Lääkitä pois? Entä jos tukisimme sisäisen motivaation mukaan ohjautuvia henkilöitä heidän omissa tavoitteissaan ja auttaisimme löytämään sisäisen motivaation myös laajempiin aiheisiin? Voiko tahdonalainen motivaation suuntaaminen pohjattoman tylsiin ja tarpeettomiin asioihin todella olla vaatimus täysivaltaisena yhteiskuntaan osallistumiseen? Voisivatko koulu ja valtio tukea autonomisesti ohjautuvia henkilöitä?
Miksi minun toimintatapani on häiriö, joka sulkee minut ulkopuolelle? Tällaisia kyselen. Koska minä en ole häiriö, enkä ongelma, enkä puutteellinen. Vain ja ainoastaan erilainen, ja eri tavalla kykenevä.
Jos olenkin puutteellinen, niin vain siinä kontekstissa, etten kykene toimimaan muiden odotuksien mukaisesti. Ja jos minä olen se vajavainen ja vähäisempi, niin miksi tämän kiintymyssuhteen korjaaminen on minun varassani? Voisiko yhteiskunta olla viisas ja salliva kasvattaja? Miten voimme yhteisönä huomioida entistä useammat? Ja minkä määrän arvokasta potentiaalia me heitämme hukkaan? Käyttämämme kieli ja tapamme kuvailla asioita ja ilmiöitä vaikuttaa ajatteluumme, tuomme me sitä tietoisuuteemme tai emme.
Minä olen erilainen. Minä olen arvokas. Jos et kohtele minua arvokkuudella, se kertoo enemmän sinusta kuin minusta. Minä olen osa yhteiskuntaa, ja minun äänelläni on väliä. Ja minun ääneni värisee puhtaasta raivosta, kun luen, mitä yhteiskuntani sanoo minusta.
-Aina
